Yhdysvallat, Osa I

Shanghain jälkeen annamme pölyn laskeutua Aasiassa ja keskitymme viimeiset neljä viikkoa Maailman Mahtavimman Valtion tutkimiseen. Matkamme Yhdysvaltoihin alkoi hieman univelkaisissa merkeissä. Koska ylitimme vihdoin Tyynenmeren keskeisen aikavyöhykkeen, kellomme hyppäsivät yhdellä rysäyksellä 24 tuntia taaksepäin. Lisäksi siirryimme yhdeksän tuntia itään (vaiko 15 länteen?), joten sisäinen kellomme oli aika hukassa. Lisäksi nukuimme lentokoneessa melko huonosti, joten loppujen lopuksi päädyimme nukkumaan kahden reaalivuorokauden (n. 49 tunnin) aikana vain muutamia tunteja. Emilia selvisi koitoksesta paremmin, mutta itse nukuin ensimmäiset normaalit yöunet vasta viime yönä. Luulin, että jetlagista voisi selvitä vähän venyttämällä vuorokausirytmiä, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Jetlag sai kroppani sekaisin pahemmin kuin kiinalainen ruoka.

Onneksi uudelle mantereelle päästyämme meillä oli aika vähän aikaa unisen olotilamme voivotteluun. Lentokentällä suuntasimme pienen virkistäytymisen jälkeen kohti autovuokraamoa. Yritettyään myydä meille matkavakuutuksen, tienvarsiavustuksen ja mummonsa, ystävällinen Alamon virkailija osoitti meidät parkkihalliin, jossa meitä odotti varaamamme Chrysler Sebring Cabriolet. Parkkihallin täti iski meille kuitenkin naama peruslukemilla käteen eri avaimet. Avauspainikketta painamalla iskivät silmää messevän Avo-Mustangin takavalot. En ole yleensä luokitellut itseäni autoihmiseksi, mutta en toisaalta ole yleensä ajanut urheiluautoa katto alhaalla. Verrattuna viime hetken tarjouksena otettuun Nissaniin maksamme aika messevää hintaa, mutta auton ratissa istuessa se ei tunnu kovin pahalta. Kierroslukumittarin noustessa yli kolmosen alkaa bensamittari liikkua samalla nopeudella vastakkaiseen suuntaan. Tämä kompensoituu kuitenkin kiihtyvyytenä, joka saa suun hymyyn – tai ainakin venyttää suupieliä takaviistoon.

Auringonpaistetta ja avoauto – miehisen onneen kulminoituma?

Auton saatuamme ja riemunkiljahdukset päästettyämme – saatoin itse vastata suurimmasta osasta falsettiääniä – suuntasimme nokan poispäin San Franciscosta ja kohti Yosemiten kansallispuistoa. Ei hätää, palaamme vielä raportoimaan IT-miljardöörien leikkikentälle länsirannikon kiertueen loppupuolella. Päätimme kuitenkin Singaporen ja Shanghain jälkeen hakea kosketusta luontoon. Ja millaista luontoa länsirannalta löytyikään. Pahoittelen jo etukäteen, että kuvista ei voi vielä alkaa edes aavistella, miltä maisemat oikeasti näyttävät. Yosemiten laakson pohja on 1200 metrissä, mutta ympäröivät monin paikoin lähes pystysuorat kallionseinämät nousevat yli kilometrin korkeammalle. Laaksossa suuret männyt tiputtelevat nyrkin kokoisia käpyjä pahaa-aavistamattomien matkailijoiden niskaan ja vesiputouksia on lähes kyllästymiseen asti – lähes, eihän kukaan nyt oikeasti kyllästy vesiputouksiin. Kävimme laaksossa katsomassa siisteimmät vesiputoukset ja El Capitanin, lähes kilometrin korkuisen pystysuoran kallionseinämän, joka on kuulemma maailman kovimpia kiipeilypaikkoja. Toisena päivänä kiipesimme pous laaksosta. Yli kilometrin nousu sai jalat hapoille, vaikka käytimme "El Capin" sijasta polkua. Näkymät olivat kuitenkin kiipeämisen arvoiset. [toim. huom. Miksi päädyn aina paikkoihin, joista on pitkä pudotus alas?]

Tuleva morsian ja morsiushuntuputous

Näkymä laaksoon

Ihan ei olla ylhäällä, mutta kamera toimii vielä.

Harmi kyllä kameramme alkaa olla aika väsynyt pitkään matkaan ja lopetti ylhäällä syvyystarkentamisen. Tällä hetkellä kamerana toimii Emilian kännykkä, josta emme kuvia saa Teddylle, vaan joudumme odottamaan tietokoneelle pääsyä. Kuvamateriaali seuraa siis myöhemmin perässä.

Olisimme viettäneet mielellämme vielä yhden yön Yosemitessa, mutta emme saaneet jatkettua varaustamme. Lähdimme siis kahden päivän jäljeen ajamaan Tioga Roadia pitkin kohti Las Vegasia. Tioga Road on Sierra Nevadan vuoriston läpi kulkeva tie, joka nousee parhaimmillaan lähes kolmen kilometrin korkeuteen ja tarjoaa henkeäsalpaavia maisemia vuoristoon. Pysähtelimme säännöllisin väliajoin loksauttamaan leukamme näköalapaikoille. Pakko vielä mainita, että bensiinioriimme oli erittäin nautinnollinen ohjailtava mutkaisilla vuoristoteillä. Katon tosin nostimme ylös lämpötilan laskettua reilusti alle kymmenen. Laskeuduttuamme vuoristosta ajoimme Big Pinen tienvarsikylään yöpymään. Ihan yhden hevosen kylästä ei ollut kyse, koska näimme kaksi hevosta. Muuten paikka oli pienen amerikkalaiskylän ideaali sheriffin toimistoineen ja kyläkauppoineen. Myös motelli, jossa yövyimme, oli kuin tiivistymä eri Hollywood-leffojen motelleja; tosin ilman torakoita ja likaisia lakanoita. Kävimme myös katsomassa käkkärämäntyjen metsää, jossa kuulemma on 4000 vuotta vanhoja puita.

Emilia kaahaa kohti kansallispuiston rajaa.

Seuraavana päivänä matkalla Las Vegasiin ajoimme Death Valleyn aavikon läpi. En ole eläessäni niin vihamieliseen paikkaan törmännyt. Toista kertaa matkallamme jouduimme laskemaan katon, kun 37-asteinen ilmavirta meinasi kypsentää meidät elävältä. Ilmastoidusta autosta aavikon karua kauneutta oli helpompi ihailla, mutta tietoisuus omasta kuolevaisuudesta oli silti vahvasti läsnä. Keskipäivällä varjoa ei yksinkertaisesti ole aavikolta löydettävissä.. Jääkausi on kuitenkin uurtanut varsin kauniita kerrostuneita vuoria katseltavaksi, joten hukkareissusta ei ollut kyse, kun kerran selvisimme hengissä.

Tällä hetkellä tutkittavana on Yhdysvaltain moraalinen autiomaa ja nykypäivän Sodoma: Las Vegas. Moraalista rappiota paheksumme lisää seuraavassa jaksossa, nähdään ensi viikolla.